En ole aiemmin blogin puolella maininnut siitä kuinka elämäntapaprojektini myötä syömishäiriö on nostanut rumaa päätään. Joulukuussa varasin ajan terveydenhuoltoon keskustellakseni ruokailutottumuksistani sekä siitä että kalorien laskeminen alkoi riistäytyä käsistä. Aloin vähitellen ahdistua kovasti siitä jos söin jotakin spontaanisti ilman että sitä oli etukäteen laskettu ja suunniteltu. Ei ollut väliä oliko kyseessä herkku vai jokin terveellinen ruoka. Syön päivittäin 2000 kaloria ja jos toisinaan ylitin sen edes yhdellä kalorilla - aloin ahdistua niin rajusti että saatoin alkaa syödä entistä enemmän ja lopulta oksentamaan.
Lääkärini mielestä suorittajaluonteeni on lisäsyy sille miksi kuulun riskiryhmään sairastua jonkinlaiseen syömishäiriöön.
En millään haluaisi syyttää ketään ongelmastani sillä teen itse omat valintani, mutta olen jo pitkään tuntenut että myös parisuhteeni on ajanut elämäntapaprojektiani tähän suuntaan. Saan kovasti painostusta silloin kun en ole salille yhtenä päivänä mennyt ja joudun selittämään miksi päätin olla menemättä. Nämä hetket koen erittäin raskaiksi jonka vuoksi treenaan toisinaan liikaa ja suorittajaluonteeni pääsee taas niskanpäälle.
Toinen asia jonka koen erittäin raskaaksi on se miten kaamos toi muutaman ylimääräisen kilon takaisin, enkä millään pääse eroon väsymyksestä. 63 kiloisena en tuntenut oloani hoikaksi tai edes siedettäväksi, vaan päätin tavoitella 60 kiloa. Tällä hetkellä olen edelleen sitä mieltä että tavoitepainoni on 58 kiloa, joka on hyvänolonpainoni. En kuitenkaan aio missään tapauksessa alittaa tuota lukua sillä sen lisäksi että tahdon olla tyytyväinen kehooni - tahdon ennen kaikkea olla terve. Laihduttaminen epäterveellisesti, itseni näännyttäminen, alipainon tavoittelu ja syömisen älytön kontrollointi ovat kaikki mitä en todellakaan tahdo.
Jos nyt totta puhutaan - en ole treenannut entiseen tapaan (määrätietoisesti ja päivittäin) suurinpiirtein neljään kuukauteen ja tämä aiheuttaa sisälläni suurta ahdistusta, masennusta ja itseinhoa. Tiedostan että kaamos on ollut kuluvan vuoden aikana normaalia rajumpi, mutta tuntuu etten pääse siitä millään eroon. Pyörittelen kokoajan mielessäni ajatuksia siitä minkälaisessa kunnossa olisin jollen olisi noita neljää kuukautta haaskannut. Olisin varmasti jo sen 58 kiloa.
Olen alkanut taas pelätä vaakaa enkä halua sille nousta. Tiedän että pitäisi palata salille, mutta kovin vaikeaa se on. En aio sanoa ettei itseään voi pakottaa, sillä olen vuosi sitten todistanut että tämä ei pidä paikkaansa. Itsensä voi todellakin pakottaa treenaamaan.
Tällä hetkellä toivon vain saavani itseäni taas niskasta ja palaavani pian takaisin treenin pariin. Tuntuu että pyörittelen ruoka-ahdistusta aina vain enemmän mielessäni kun en tee mitään. Tiedän että kun palaan aikanaan kunnolla salille - otan päämääräkseni päästä takaisin 63 kiloon, jonka jälkeen jahtaan sitä 58 kiloa. Samalla yritän tervehtyä alkavasta syömishäiriöstäni.
Lääkärini mielestä suorittajaluonteeni on lisäsyy sille miksi kuulun riskiryhmään sairastua jonkinlaiseen syömishäiriöön.
Olen yrittänyt syksy-talven opetella muuttamaan ajattelutapaani niin ettei ruoan kuulu aiheuttaa ahdistusta, mutta tämä on ollut kovin vaikeaa.BULIMIA ELI AHMIMISHÄIRIÖ
Ahmimishäiriöön kuuluu toistuva ja kohtauksittainen ylensyöminen. Ahmimishäiriöstä kärsivä ei pysty hallitsemaan syömistään: henkilö ajattelee paljon syömistä ja hänellä on voimakas halu syödä. Ahmimisen jälkeen tulee usein katumus ja oksentaminen. Ahmimishäiriötä sairastava tuntee olonsa liian lihavaksi ja pyrkii estämään ruoan lihottavat vaikutukset oksentamalla, syömättömyydellä tai joskus esimerkiksi ulostus- tai nesteenpoistolääkkeitä syömällä.
En millään haluaisi syyttää ketään ongelmastani sillä teen itse omat valintani, mutta olen jo pitkään tuntenut että myös parisuhteeni on ajanut elämäntapaprojektiani tähän suuntaan. Saan kovasti painostusta silloin kun en ole salille yhtenä päivänä mennyt ja joudun selittämään miksi päätin olla menemättä. Nämä hetket koen erittäin raskaiksi jonka vuoksi treenaan toisinaan liikaa ja suorittajaluonteeni pääsee taas niskanpäälle.
Toinen asia jonka koen erittäin raskaaksi on se miten kaamos toi muutaman ylimääräisen kilon takaisin, enkä millään pääse eroon väsymyksestä. 63 kiloisena en tuntenut oloani hoikaksi tai edes siedettäväksi, vaan päätin tavoitella 60 kiloa. Tällä hetkellä olen edelleen sitä mieltä että tavoitepainoni on 58 kiloa, joka on hyvänolonpainoni. En kuitenkaan aio missään tapauksessa alittaa tuota lukua sillä sen lisäksi että tahdon olla tyytyväinen kehooni - tahdon ennen kaikkea olla terve. Laihduttaminen epäterveellisesti, itseni näännyttäminen, alipainon tavoittelu ja syömisen älytön kontrollointi ovat kaikki mitä en todellakaan tahdo.
Jos nyt totta puhutaan - en ole treenannut entiseen tapaan (määrätietoisesti ja päivittäin) suurinpiirtein neljään kuukauteen ja tämä aiheuttaa sisälläni suurta ahdistusta, masennusta ja itseinhoa. Tiedostan että kaamos on ollut kuluvan vuoden aikana normaalia rajumpi, mutta tuntuu etten pääse siitä millään eroon. Pyörittelen kokoajan mielessäni ajatuksia siitä minkälaisessa kunnossa olisin jollen olisi noita neljää kuukautta haaskannut. Olisin varmasti jo sen 58 kiloa.
Olen alkanut taas pelätä vaakaa enkä halua sille nousta. Tiedän että pitäisi palata salille, mutta kovin vaikeaa se on. En aio sanoa ettei itseään voi pakottaa, sillä olen vuosi sitten todistanut että tämä ei pidä paikkaansa. Itsensä voi todellakin pakottaa treenaamaan.
Tällä hetkellä toivon vain saavani itseäni taas niskasta ja palaavani pian takaisin treenin pariin. Tuntuu että pyörittelen ruoka-ahdistusta aina vain enemmän mielessäni kun en tee mitään. Tiedän että kun palaan aikanaan kunnolla salille - otan päämääräkseni päästä takaisin 63 kiloon, jonka jälkeen jahtaan sitä 58 kiloa. Samalla yritän tervehtyä alkavasta syömishäiriöstäni.
Be First to Post Comment !
Lähetä kommentti